Mikä on? No uusi tarinani tietenkin :D Olen jo alkanut toteuttamaan uutta tarinaani ja pääsette tarinani sivulle tästä.

Sivullani on kuitenkin vielä hetken aikaa salasana, mutta kannattaa käydä aika ajoin kurkkailemassa, jos tarinani ensimmäinen osa olisi tullut ;) Aikaa ensimmäiseen osaan voi kuitenkin vielä hiukan mennä, joten malttia peliin, mutta voi olla, että osa tuleekin yllättävän nopeasti, kuka tietää ;)

Toivottavasti monet lukevat ensimmäisen osani, kun se ilmestyy ja ennenkaikkea laittavat kommenttia ja pistävät kirjainmerkkeihin tuon uuden tarinani sivun ;)

Jos teillä on jotain kysyttävää uuteen tarinaani liittyen, niin pyydän teitä ystävällisesti laittamaan viestiä tänne Lawrenttien kohtalon sivulle vielä toistaiseksi :)

<3: Vanessa

Hei rakkaat lukijani! Näin alkuun pyydän kaikilta todella paljon anteeksi, kun tässä on nyt ollut näin pitkä väli. Asia on nyt kuitenkin niin, että tämä on viimeinen Lawrenttien kohtaloon tuleva osa kuten otsikossa lukeekin :( En halunnut kertoa Lawrenttien kohtalon viimeisestä osasta aikaisemmin, koska minusta tämä tarinan lopetus oli hyvä tehdä nopeasti ja kivuttomasti. Jään kaipaamaan Lawrenttien perhettä, mutta heidänkin oli aika jatkaa elämäänsä ilman meitä :D Jään myös kaipaamaan teitä ihania lukijoitani, mutta toivon, että jatkatte tulevaisuudessa tarinoideni lukemista :) Kiitos siis todella paljon kaikille lukijoilleni!

Toivotan kaikille oikein hyvää kesää ja tulevan The Sims 3 pelaamisen riemua ;D

Rakkain terveisin Vanessa

P.S: En poista Lawrenttien kohtaloa, vaikka en tänne mitään uusia osia teekkään. Ilmoittelen sitten tällä sivulla, kun aloitan uuden tarinani, joten muistakaahan tämä Lawrenttien kohtalon internetosoite ja käykää aina välillä kurkkaamassa täällä, jos tänne olisi jotain uutta ilmaantunut ;)

Nyt sitten itse viimeisen osan kimppuun.

Lähdimme suoraan sairaalasta ajamaan kohti Carlin mökkiä, jossa Miika voisi olla.

Kun pääsimme mökille sovimme työnjaon, jotta Miika löytyisi nopeammin.

Minä ja Joonas lähdimme etsimään Miikaa sisältä mökistä.

Iiro lähti kysymään naapureilta olisivatko he nähneet Miikaa.

Joona lähti etsimään Miikaa metsästä.

Samaan aikaan sairaalassa oli Carl Von Metsä kuollut rauhallisesti pois.

Myöhään illalla tapasimme toisemme mökin edustalla.

"En löytänyt mökistä mitään jälkiä Miikasta" Sanoin allapäin.

"Minäkään en löytänyt mitään metsästä" Vastasi Joona vaisusti.

"Voih, naapuritkaan eivät olleet nähneetkään, että mökissä olisi asunut ketään vuosiin" Huudahti Iiro tuohtuneena.

Joona päätti vielä tutkia mökin pihan.

"Aaaaaa!" Karjahti Joona peloissaan, kun näki Miikan lammen pohjassa ja hyppäsi lampeen pelastaakseen hänet.

Iiro tuli auttamaan Joonaa kantamaan Miikan maalle, mutta hän oli aivan eloton.

"Voi Miika älä kuole, olet vielä aivan liian nuori ja sinulla on koko elämä edessäsi!" Huudahti Joona itkien.

 

4 Tuntia myöhemmin sairaalassa

Sairaalassa olimme juuri kuulleet Carlista ja olimme aivan hukassa, sekä todella surullisia.

Lääkärit olivat ihmetelleet, miten Miika oli selviytynyt näinkin pitkälle, sillä hän oli ollut lammessa lääkärien mukaan jo jonkun aikaa. Miika kuitenkin oli elossa, mutta hänen tilansa oli vakaa. Me kaikki pelkäsimme, että Carlin lisäksi menettäisimme vielä rakkaan ystävän ja sukulaisen.

 

10 Vuotta myöhemmin

Kymmenen vuotta on kulunut ja siinä ajassa on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä. Minäkin olen jo aikuinen.

Muutimme kaikki asumaan Joonan ja Iiron taloon, koska se oli tarpeeksi iso meille kaikille.

Minä odotan Joonan kanssa meille toista vauvaa. Olen viimeisilläni, joten synnytys voi käynnistyä minä hetkenä hyvänsä.

Päätimme mennä naimisiin Joonan kanssa, koska olemme olleet jo todella pitkään yhdessä, eikä rakkautemme ole kadonnut näinä vuosina mihinkään vaan enemminkin vahvistunut päivä päivältä.

Aloin leikkaamaan hääkakkuamme, mutta Joonaa kakku ei tainnut kiinnostaa ollenkaan.

"No niin herra uneksija, suu auki!" Huudahdin naurahtaen ja työnsin kakkua täynnä olevan lusikan Joonan suuhun.

"Mmmm... Todella hyvää" Sanoi Joona hymyillen.

Hiukan myöhemmin päästimme muutkin vieraamme syömään kakkua. Pidimme pienet häät kotimme pihalla.

Nyt on sitten esittelyjen aika.

Joonaksesta oli kasvanut jo todella iso poika, hänellä on jo tyttöystävä nimeltään Niina ja he ovat muuttaneet omaan taloon asumaan. He tutustuivat yliopistossa.

Muistattehan Iiron, joka oli korviaan myöten ihastunut minuun? No hän löysi tyttöystävänsä tanssilattialta ja hiukan eri näköinen kuin minä, eikö? :D

Viimeisenä, muttei huonoimpana Miika. Hän selvisi onnettomuudestaan hyvin, mutta hän ei koskaan palannut entiselleen, eikä kertonut kenellekkään, minkä takia hän oli lampeen joutunut. Aina, kun hänet yritti varovasti saada puhumaan asiasta hän joko lähti paikalta tai sulki suunsa, eikä sanonut sanaakaan, joten päätimme olla puhumatta koko asiasta.

Miikalle Carlin kuolema oli kaikista rankinta, koska hän oli asunut Carlin kanssa koko elämänsä, kun taas Joona ja Iiro olivat muuttaneet jo todella varhain pois kotoonta. Luulisi, että Miikalle Carlin kuolema 10 vuodessa olisi helpottunut, mutta ei. Carl haudattiin pihallemme, koska pihallamme Carl oli koko ajan läsnä. Aina iltaisin Miika meni Carlin haudalle ja istui siellä pitkän tovin joka ikinen ilta.

Aina välillä kaikki kolme veljestä menivät yhdessä haudalle muistelemaan Carlia.

Joona ja Iiro eivät koskaan näyttäneet, miten paljon he Carlia kaipasivatkaan, mutta sen näki heidän ilmeistään ja silmistään, että todella paljon. Miika taas osoitti sen usein itkemällä, hän oli ollut veljistä herkin aina.

Pari päivää myöhemmin Miika löysi valokuvan, jossa hän ja Carl olivat. Kuvassa hän ja Carl näyttivät todella iloisilta ja onnellisilta. Miika päätti kehystää kuvan ja hän alkoi pitämään kuvaa aina mukanaan.

Kuvasta hehkui iloisuus jo kauas, mutta etenkin se toi Miikalle mieleen ne onnelliset ajat, kun Carl vielä oli elossa.

Miika muisti tuon hetken, kuin eilisen ja oli todella onnellinen, että juuri tuo hetki oli ikuistettu kuvana.

Samaan aikaan minä puolestani katselin, myös kuvaa.

Kuvaa joka sai minut itkemään ja nauramaan.

Hetkeä jolloin kaikki oli ollut ihmeellistä ja uutta. Hetki jolloin tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt.

 

Tähän loppui Lawrenttien kohtalon viimeinen osa. Toivon, että piditte viimeisestä osasta ja muistatte laittaa kommenttia ja ennenkaikkea muistatte, ettette unohda tätä sivua, sillä tänne tulee uudet tarinani, mitä tulevaisuudessa alankin kirjoittamaan :) Kiitos vielä kerran teille lukijani ;)

Vanessa

 

Olen todella pahoillani, että uudessa osassa meni näin kauan aikaa, mutta toivottavasti pidätte ja laittakaahan kommenttia ;)

Lähdimme kaikki kolme kävelemään rappusia ylös kohti mökin ovea.

Jäin seisomaan lasisen oven eteen ja yritin katsoa näkyisikö talossa liikettä. Kun huomasin, ettei talossa näkynyt ketään kokeilin olisiko ovi auki, ovi oli auki, joten menimme sisälle ja katselimme hiukan ympärillemme.

Siinä samassa kuulin taaperon itkua,  Joonaksen itkua. Lähdin juoksemaan itkua kohti ja päädyin makuuhuoneeseen.

Makuhuoneen perällä oli kehto, jossa yksinäinen Joonas itki, mutta rauhoittui, kun näki minut. Kyyneleet alkoivat väkisin tulemaan silmistäni, mutta tällä kertaa onnesta.

"Voi Joonas, olet kunnossa!" Sain vihdoin sanottua onnellisena ja menin Joonaksen luo.

Otin Joonaksen kehdosta ja syleilin tätä onnellisempana kuin koskaan aikaisemmin.

"Joona tule äkkiä tänne!" Sain vihdoin huudettua kyynelteni seasta.

Joona ryntäsi huoneeseen ihmeissään, mutta kun hän näki Joonaksen hänen silmänsä kostuivat.

"Onko hän..." Sai Joona sanottua, mutta keskeytin hänet.

"Kyllä on. Tässä on poikasi Joonas" Sanoin Joonalle kyyneleet valuen onnesta, ojensin Joonaksen isälleen.

"Joonas, olet ihan minun näköiseni!" Huudahti Joona onnellisena.

"Onko siinä veljenpoikani?" Kysyi Iiro tulessaan huoneeseen ja kutitteli nauravaa Joonasta iloisena.

Sillä aikaa, kun Iiro ja Joona juttelivat menin kiertelemään taloa.

"Missäköhän isä ja Miikka ovat?" Kysyi Iiro Joonalta hämmentyneenä.

"En tiedä, ei jotenkaan isän tapaista jättää taapero yksin taloon." Vastasi Joona kummissaan.

"Aaaaa!" Kiljahdin pelästyneenä kylpyhuoneessa.

Lattialla nimittäin makasi elottoman näköinen Carl.

 

Monta tuntia myöhemmin sairaalassa.

Carl oli todella huonossa kunnossa ja hän oli menettänyt mökillä tajunsa, mutta kukaan ei vielä tiennyt syytä. Minä olin vienyt Joonaksen Joonan ja Iiron kotiin lastenhoitajan hoiviin.

"Voi isä, olen niin pahoillani kaikista riidoistamme, ymmärrän nyt, miksi teit kuten teit Joonaksen suhteen, sillä ajattelit etten antaisi sinun nähdä omaa lastenlastasi" Joona sanoi kyyneleet silmissä.

Me istuimme Iiron kanssa samassa huoneessa surullisina ja miettiväisinä.

Pian sairaanhoitaja tuli luoksemme surullisen näköisenä.

"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa isästänne, hän on tajuttomana ja huonossa kunnossa, mutta syytä emme vielä tiedä" Sanoi sairaanhoitaja surullisena.

"Hyvä uutinen tässä on kuitenkin se, että isänne tila on vakaa ja runsaalla levolla hän voi parantua, jos hän on tarpeeksi sisukas ja epäilen, että hän on" Jatkoi sairaanhoitaja hymyillen.

"Toivotan sinulle oikein paljon voimia" Sanoi sairaanhoitaja ja halasi Joonaa.

"Kiitos, sitä tarvitaan" Sanoi Joona hiukan hymyillen ja vastasi sairaanhoitajan halaukseen.

"Teille myös voimia" Sanoi sairaanhoitaja minulle ja Iirolle lähtiessään ulos huoneesta.

"Isä, sinun täytyy olla sisukas niinkuin sairaanhoitaja äsken sanoi, älä anna periksi" Kuiskasi Joona isälleen hiukan hymyillen.

Joona alkoi kuitenkin itkettämään ja hänen oli pakko pyyhkiä kyyneleitään kädellään.

Minä menin lohduttamaan Joonaa.

"Yhdessä me kaikki kolme selviämme tästä, isäsi on sisukas mies" Sanoin hymyillen ja halasin Joonaa tiukasti, en ollut Carlille vihainen Joonaksen takia, sillä minäkin olin näiden päivien aikana tajunnut, että Carl vain halusi tavata lapsenlapsensa.

"Kiitos Gaby, mutta haluaisin olla hetken aikaa isän kanssa kahden, jos se vain sopii?" Kysyi Joona minulta hiljaa.

"Tietenkin sopii" Sanoin Joonalle ja annoin hänelle vielä suudelman, sen jälkeen lähdin ulos huoneesta.

"Isä heräisit nyt, me tarvitsemme sinua" Kuiskasi Joona laskien päänsä alas surullisena.

"Joona... olen... niin pahoillani" Sanoi Carl hyvin hiljaa kääntyen samalla Joonaa kohti.

"Isä! Ei sinulla ole mitään syytä olla pahoillasi, minä olen!" Huudahti Joona onnellisena ja antoi kyynelten value pitkin poskiaan.

"Kiitos... poikani... mutta Miikka on... vaarassa... menkää mökille... takaisin" Sai Carl vielä sanottua, mutta sen jälkeen Carl ei jaksanut enää vastata tai puhua.

"Miikka!? Vaarassa?" Kysyi Joona isältään kyyneleet silmissä.

Carl ei kuitenkaan vastannut enään mitään, joten Joona ajatteli antaa isänsä levätä.

Samaan aikaan sairaalan viereisessä puistossa, ilta oli jo hämärtynyt ja minä istuin yksin keinussa surullisena.

Minua harmitti Joonan ja Iiron puolesta, mutta minulle tuli muistot mieleen oman äitini kohdalla.

Olin ollut niin ajatuksissani, että huomasin vasta nyt, kun Iiro istahti viereiseen keinuun kanssani.

"Tämä on kovaa aikaa" Kuiskasi Iiro hiljaa kyyneleet silmissään ja kääntyi katsomaan minua kohti.

"Tiedän, mutta teillähän se kaikista rankinta on!" Huudahdin kyyneleet silmissäni ja nousin ylös keinusta.

Menin halaamaan Iiroa myötätuntoisesti ja halasimme toisiamme hyvin pitkään.

Emme olleet ollenkaan huomanneet, että Joona oli jonkun matkan päässä vakoillut meitä.

Joonan täytti raivo ja viha veljeään kohtaan ja hän lähti kävelemään meitä kohti.

"Kuinka sinä saatat yrittää tälläisellä hetkellä tulla minun ja Gabyn väliin!" Karjui Joona Iirolle raivoissaan.

"Olet käsittänyt aivan väärin, en minä ole teidän väliinne tulossa!" Huudahti puolestaan Iiro vihaisena.

"Pysy loitolla Gabystä!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Lopettakaa, tuohan on ihan naurettavaa!" Huudahdin kyyneleet silmissäni.

Joona tuli luokseni anteeksi pyytävän näköisenä.

"Anteeksi Gaby, olet aivan oikeassa" Sanoi Joona halaten minua hellästi.

Siinä vieressä Iiro katseli minua ja Joonaa haikeasti. Joona ei ollut syytöksineen aivan väärässä, sillä Iiro tykkäsi minusta todella paljon.

Hieman myöhemmin Joona meni Iiron luokse.

"Kuulehan veliseni, unohtakaamme riitamme ainakin hetkeksi aikaa, sillä nyt on tosi kyseessä, isä sanoi, että Miikka on vaarassa ja meidän pitäisi lähteä etsimään häntä mökistä!" Huudahti Joona peloissaan Iirolle.

"Miikka?! Mutta emme me isää voi jättää tälläisellä hetkellä!" Vastasi Iiro hämillään.

"Mutta isä pyysi, että lähtisimme etsimään häntä, sillä hän oli vaarassa" Sanoi Joona pelokkaana.

"Selvä on, me lähdemme etsimään veljeämme!" Huudahti Iiro päättäväisesti.

 

 

Tähän loppui 6 osa :) Toivottavasti piditte ja muistakaa laittaa kommenttia kiitos! ;)

Vihdoin sain tehtyä uuden osan. Osa on hieman lyhyt, mutta lupaan, että seuraava osa tulee olemaan pidempi ;)

Lähdimme heti aamusta kohti Carl Von Metsän taloa, sillä matka sinne kesti melkein päivän. Iiro halusi ehdottomasti lähteä mukaan, sillä olihan kyse hänen isästään ja veljenpojastaan.

Hyppäsimme nopeasti autoon. Joona ajoi ja me Iiron kanssa istuimme mietiskellen.

Vasta myöhään illalla olimme perillä. Hyppäsimme autosta.

Minä katsoin taloa miettien, että tuolla Joonas näki ensimmäiset asiansa ja siellä minä olin kokenut ensimmäiset äitiyden ilot. Iiro ja Joona taasen katsoivat taloa miettien, että tuo oli heidän synnyin kotinsa, jossa he olivat varttuneet.

"Nyt me haemme Joonaksen takaisin!" Huudahdin raivoa puhkuen.

Lähdin kävelemään kohti taloa ja Iiro ja Joona seurasivat minua hieman jäljessä.

Olimme harmiksemme huomanneet, että talossa ei ollut enää ketään. Menin ovelle ja olin koputtamassa oveen, mutta tajusin ettei talossa ollut ketään.

Avasin siis vain oven ja kävelin sisälle, katselin hieman ympärilleni.

Pian Iiro ja Joonakin tulivat sisälle taloon ja katselivat ympärilleen.

"Täällä mikään ei ole muuttunut" Tokaisi Iiro Joonalle joka nyökkäsi vastaukseksi.

"Meidän täytyy hajaantua jotta löytäisimme jotain johtolankoja Joonaksen olinpaikasta, minä menen yläkertaan, joten jääkää te tutkimaan alakertaa" Sanoin surullisen näköisenä ja lähdin etsimään portaita, enhän ollut käynyt kuin vain yhdessä huoneessa täällä oloni aikana.

Hetken päästä löysin portaat ja lähdin kävelemään kohti yläkertaa.

Portaiden päässä näin oven, tunnistin oven heti.

Avasin oven varovasti ja kävelin sisään. Huoneessani jossa olin monta yötä viettänyt ei ollut muuttunut miksikään.

Kävelin Joonaksen kehdolle ja tunsin kuinka hengitykseni alkoi kiihtyä ja kyyneleet alkoivat väkisin tulemaan silmistäni. Näin silmissäni kuinka Joonas katseli minua kehdosta iloisen näköisenä.

Pian en enää voinut hillitä kyyneleitäni, vaan aloin itkemään surullisena.

Joona oli kuullut itkuni ja ryntäsi huoneeseen lohduttamaan minua.

"Voi Gaby, kyllä me löydämme Joonaksen" Sanoi Joona lohduttaen ja samalla halaten minua lämpimästi.

Samaan aikaan alakerrassa Iiro oli löytänyt mielenkiintoisen kirjahyllyn jonka hän muisti lapsuudestaan.

Iiro kutsui meidät nopeasti alakertaan.

"Gaby ja Joona, tulkaa äkkiä alakertaan!" Huusi Iiro.

Hetken päästä saavuimme kirjahyllyn luo.

"Muistatko tämän kirjahyllyn Joona?" Kysyi Iiro salaperäisesti.

"Muistan hyvin, voisikohan olla?" Vastasi Joona innoissaan.

"Hei, kertokaa nyt minullekkin!" Huudahdin kiivaasti.

Joona alkoi kertomaan minulle kirjahyllyn tarinaa.

"Tuo kirjahylly ei ole mikään tavallinen kirjahylly vaan se on salaovi käytävään, mutta Iiro ja minä ei olla koskaan käyty käytävässä, joten emme tiedä minne se johtaa" Kertoi Joona minulle hieman hymyillen.

"Voi, Joona voi olla tuon salaoven ja käytävän päässä, joten avataan salaovi nopeasti!" Huudahdin innoissani.

Iiro ja Joona osasivat avata oven, koska he olivat salaa katsoneet kerran, kun heidän isänsä oli mennyt käytävään, mutta he eivät olleet koskaan uskaltaneet mennä itse käytävään. Iiro otti kullanvärisestä kirjasta kiinni ja veti kirjaa.

Pian ovi avautui pimeään ja kiviseen käytävään.

Me kaikki kolme livahdimme nopeasti käytävään.

"Vau, todella upeaa!" Huudahdin innoissani katsoen pitkältä näyttävää käytävää.

Pian aamu alkoi sarastamaan ja sen huomasi käytävästäkin, sillä käytävä oli toodella vanha ja käytävään oli tullut pieniä halkeamia josta valo pääsi sisään. Lähdimme kävelemään käytävää pitkin, käytävä oli todella pitkä ja matka käytävän päähän tuntui kestävän loputtomasti.

Hieman myöhemmin pääsimme vihdoin ison metallioven eteen.

"Vihdoin saamme selvittää mihin tämä käytävä johti ja onko Joonas oven toisella puolella" Sanoin vakavalla ja jännittyneellä äänellä.

Käännyin ovea kohti ja työnsin raskasta ovea eteenpäin.

Ulkona Joona ja minä olimme aivan ihmeissämme.

"Tälläinen salapaikka isällä sitten oli" Tokaisi Iiro häkeltyneenä.

Seisoimme nimittäin mökin edessä, mökki oli metsän ympäröimä.

Tältä mökki näyttää kokonaan.

Mitähän kolmikkomme mahtaa talosta löytää? Onko Carl Von Metsä yhä mökissä ja onko hänellä Joonas? Sen saatte tietää ensi osassa ;)

 

Tässäpä teille osa 4, toivottavasti piditte ja muistakaahan laittaa kommenttia kiitos ;)

 

Heippa vaan kaikille! Pidemmittä puheitta, tässä teille neljäs osa ja muistakaahan kommentoida ;)

Makasin taas kerran sängyllä. Tunsin olevani kotona.

Heräsin ja nousin sängystä.

"Mitä ihmettä?! Miten minä olen joutunut tänne, omaan kotiini?" Mietin ihmeissäni, kunnes muistin kaiken ja kyyneleet alkoivat väkisin tulla silmistäni.

"Ei! Joonas, Joonas jäi taloon!" Huudahdin paniikissa.

Pian kaaduin lattialle polvilleni ja aloin itkemään suruissani.

Hieman myöhemmin rauhoituin ja menin alakerran sohvalle istumaan.

"Miten tälläistä voi käydä? Menetin vähän aikaa sitten äitini ja nyt rakkaan lapseni" Mietin mielessäni ja kyyneleet alkoivat taas tulla silmiini.

Päätin soittaa poliisille ja tehdä ilmoituksen, mutta tajusin etten tiennyt alkuunkaan, missä talo oli enkä muistanut vanhasta miehestä tai tämän pojasta juuri mitään.

Lähdin hakemaan surullisena keittiöstä vettä, kun huomasin henkilön jonka en uskonut enää ikinä tulevan taloomme.

"Aaaa! Äiti!" Huudahdin peloissani ja juoksin järkyttyneenä huoneeseeni.

Olin juuri saapunut huoneeseeni, kun äitini petasi sänkyäni hymyillen.

Kyyneleet alkoivat valumaan silmistäni ja olin taas kerran syvästi järkyttynyt.

"Ei tämä voi olla todellista, et sinä oikeasti ole siinä!" Huusin peloissani äidilleni ja pudistin päätäni.

"Kulta, tämä on todellista, minä olen todellinen ja tulin tukemaan sinua nyt, kun olet todella hukassa" Sanoi äiti minulle hymyillen.

"Olen todellakin hukassa, miksi sinä jätit meidät!" Huusin vihaisena ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

"En minä sitä päättänyt, mutta sinä pärjäät kyllä ilman minuakin" Sanoi äiti osoittaen minua hymyillen.

"No nyt, kun olet siinä haluaisin vain sanoa, että rakastin ja rakastan edelleen sinua valtavasti" Sanoin hymyillen kyyneleet edelleenkin valuen poskillani.

"Minä tiedän sen kulta ja minä rakastan sinua ja Melindaa ikuisesti. Haluan, myös sanoa, että olen todella ylpeä sinusta ja olen maailman onnellisin isoäiti" Sanoi äiti hymyillen minulle ja tämän jälkeen äitini katosi jälleen.

Päätin järjestää äidille hautajaiset pihallamme jonne en kutsunut ketään, sillä halusin olla vain yksin.

Myöhemmin en säästänyt enää kyyneleitäni ja aloin itkemään suruissani, mutta...

Olin myös valtavan onnellinen, sillä olin saanut nähdä äidin vielä viimeisen kerran.

Myöhemmin päätin lähteä tapaamaan Joonaa, sillä minun oli nähtävä hänet ja kerrottava hänelle Joonaksesta, koska emme olleet nähneet piitkään aikaan.

Koputin oveen. Minua hieman jännitti miten Joona ottaisi ensimmäisen tapaamisemme pitkästä aikaa.

Iiro tuli avaamaan oven.

"Gaby! Ei voi olla totta, olet kunnossa!" Huudahti Iiro onnellisena.

Iiro tuli halaamaan minua tuttavallisesti.

"Hienoa nähdä Gaby, missä sinä olet oikein ollut tämän koko ajan?" Kysyi Iiro minulta hämillään.

En kuitenkaan ehtinyt vastaamaan Iirolle, sillä kuulin Joonan tulevan kohti ovea.

"Taasko siellä on joku lehtimyyjä? Me emme tilaa mitään lehtiä!" Huusi Joona vihaisena kävellen kohti ovea.

Kun Joona oli päässyt ovelle, näin hänen silmiensä kostuvan kyynelistä.

"Gaby! Olet kunnossa!" Huudahti Joona todella onnellisena.

En aikaillut vaan juoksin ja hyppäsin Joonan syliin.

Iiro lähti yläkertaan, sillä hän halusi antaa meidän olla kahden.

"Voi Joona, ihana nähdä sinut!" Huudahdin, myös silmät kosteina.

"Mihin sinä oikein katosit silloin?" Kysyi Joona ihmeissään.

"No ensiksi minut kaapattiin omasta kodistani isoon kartanoon. Kartanossa asui vanha mies ja vanhalla miehellä oli meidän ikäinen poika. Olin, myös tullut niissä bileissä raskaaksi sinulle ja odotin meidän yhteistä vauvaamme Joonasta. Annoin hänelle nimen sinun mukaan" Sanoin hymyillen, mutta Joona keskeytti minut.

"Mitä ihmettä?! Olenko minä isä!" Huudahti Joona epäuskoisena, mutta samaan aikaan onnellisena.

"Olet" Sanoin hymyillen, mutta jatkoin juttuani.

"Siellä kartanossa jouduin olemaan koko raskauteni ajan ja sitten, kun Joonas syntyi, sain olla hänen kanssaan kaksi päivää, mutta sen jälkeen en muista enää mitään. Taisin mennä tajuttomaksi ja seuraavan kerran heräsin kotonani ja Joona, meidän pieni taaperomme jäi sinne kartanoon!" Huudahdin surullisena ja kyyneleet alkoivat taas valumaan pitkin poskiani.

"Mitä!? Kuinka joku voi tehdä tuollaista, kaapata nyt tuntemattoman lapsen!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Niin" Vastasin itkien.

"Voi kulta, mitä sinäkin olet joutunut kestämään!" Raivosi Joona, mutta otti minut pian halaukseensa ja tunsin taas olevani turvassa.

"Kulta, yritetään nyt rauhoittua ja mietitään" Sanoi Joona päättäväisesti.

"Muistatko yhtään mitään?" Kysyi Joona mietteliäänä.

"Hetkinen! Nyt minä muistan! Vanhan miehen nimi oli Carl Von Metsä!" Huudahdin innoissani, koska olin muistanut vanhan miehen nimen, vaikka aikaisemmin en muistanut.

"Mitä!?! Eihän se voi olla mahdollista! Huudahti Joona hyvin järkyttyneenä ja meni istumaan olohuoneen sohvalle, seurasin Joonaa ihmeissäni, mutta päätin olla kysymättä mitään.

Joona istui vihaisen näköisenä sohvalle.

"Ei voi olla totta!" Huudahti Joona ja nousi nopeasti sohvalta ylös.

"Minä tiedän kuka Carl Von Metsä on, hän on isäni!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Mitä!?! Sehän siis tarkoittaa, että..." Sanoin järkyttyneenä, mutta Joona keskeytti minut.

"Aivan! Hän ei kaapannut tuntematonta lasta vaan lapsenlapsensa!" Huudahti Joona vihaisena.

"Emme ole olleet puheväleissä moniin vuosiin, joten hän varmasti ajatteli, etten antaisi hänen tulla katsomaan lastenlastaan, joten hän päätti omalla tyylillään kaapata Joonaksen!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Nyt varmaan tajuat, miksen ole puheväleissä isäni kanssa! Meidän on lähdettävä hänen kartanolleen!" Huusi Joona päättäväisesti ja samaan aikaan vihaisena.

"Ei hän varmaan enää kartanossa ole" Sanoin totisena.

"Isäni ei ole pakenevaa tyyppiä, joten uskon hänen olevan vielä kartanossa, mutta kysymys on, onko Joonas yhä siellä!" Huudahti Joona vihaisena.

"No lähdetään ottamaan asiasta selvää!" Huudahdin takaisin ja niin lähdimme kohti Carl Von Metsän kartanoa.

 

Tähän loppui osa 4 :) Toivottavasti piditte ja muistakaahan laitella kommenttia kiitos! ;)