Tässä teille jälleen uusi osa! Toivottavasti pidätte ja laittakaahan paljon kommentteja ;D

Makasin sängyllä, mutta kenen sängyllä ja missä minä oikein olin.

Heräsin hieman myöhemmin ja katselin huonetta.

"Missä ihmeessä minä oikein olen?" Kauhistelin ja menin kokeilemaan ovea.

"Pahus!" Huudahdin, ovi oli nimittäin lukossa.

Silloin minulle muistui mieleen vauva.

"Voi ei! Onko vauvani kunnossa!?!?" Huudahdin samalla tunnustellen vatsaani.

Hetkeä myöhemmin kuulin avaimen käyvän oven lukkoon. Vanha mies astui ovesta sisään.

"Aaaaa!" Karjaisin, sillä säikähdin aivan kamalasti.

"Rauhoitu hyvä tyttö! En minä sinulle mitään pahaa tee! Vauvalle ei ole hyväksi, jos sinä kiljut täällä kaiket päivät" Huudahti mies kiukkuisena.

"Vauvan? Vauvani on siis kunnossa?!?!" Kysyin onnesta puhkuen ja silmät säkenöiden.

"Vauvasi on kunnossa, mutta ei tosin sinun ansiostasi! Mieti nyt miten suurelle riskille altistit vauvan saamalla äärettömän tunnekuohun!" Huudahti mies vihaisena.

"En voi uskoa korviani! Tajuatko sinä ollenkaan, mitä minulle kävi ja mistä sain, tämän äärettömän tunnekuohun!" Huusin miehelle raivoissani kyyneleet valuen silmistäni.

"Kyllä minä tiedän, ota ihan rauhallisesti, hengitä sisään ja ulos" Sanoi mies neuvoen minua, miten kuuluisi hengittää.

"Nyt olisi varmasti esittelyn paikka. Nimeni on Carl Von Metsä ja sinä olet minun kartanossani"

"Mitä ihmettä minä teen sinun kartanossasi, ja miksen pääse huoneesta ulos" Karjahdin vihaisena.

"Selitän sinulle asian lyhyesti. Sinä olet täällä siihen saakka, kunnes synnytät vauvasi ja sen jälkeen saat lähteä..."

"Mitä ihmettä!?!?" Huudahdin säikähtäneenä.

"Korjaan vielä, että sinä saat lähteä, mutta vauva ei" Sanoi mies samalla paiskaten oven kiinni.

Juoksin ovelle.

"Hei! Kuulitko, päästä minut pois täältä! Päästä minut pois täältä!" Karjuin raivoissani ja samalla hakkasin ovea kaikilla voimillani.

"En ikinä anna sinulle vauvaani, en ikinä!" Karjuin oven läpi raivoissani.

Pian kuitenkin luovutin, koska kukaan ei tullut avaamaan. Huoneestani lähti toinen ovi, mutta se johti vessaan, josta ei päässyt muualle, kuin minun huoneeseeni.

Myöhemmin jouduin juoksemaan kovalla ryminällä vessaan, sillä minulle tuli todella huonoolo.

Pian päätin mennä nukkumaan, sillä minua väsyttä todella paljon.

En ollut kuullut tai nähnyt, mutta yöllä huoneeseeni oli tullut minun ikäiseni poika, joka katsoi nukkumistani. Hieman myöhemmin poika lähti.

Aamulla heräsin outoon tunteeseen vatsassani. Kun katsoin vatsaani huomasin sen kasvaneen ja olin todella iloinen.

Huoneessani oli jotain erillaista. Kun aloin katsomaan huonetta kunnolla huomasin, että minulle oltiin tuotu televisio ja mukavan näköinen nojatuoli.

Lisäksi minulle oltiin tuotu pöytä täynnä ruokaa.

Ihmettelin suuresti, etten ollut yöllä kuullut yhtään mitään, vaikka iso pöytäkin oli tuotu huoneeseeni. Pian menin ottamaan lautasellisen salaattia, sillä minulla oli nälkä.

Illemmalla olin niin television lumoissa, etten ollut kuullut, kun poika oli astunut sisään huoneeseen.

"Gabrielle!" Huudahti poika takanani, nousin nopeasti tuolista.

"Kuka sinä olet?" Kysyin hämilläni.

"Nimeni on Miikka Von Metsä ja Carl on isäni" Sanoi Miikka hymyillen minulle.

"Ooh, pystytkö auttamaan minut pakoon täältä?" Kysyin kuiskaten Miikalta.

"En todellakaan hyväksy sitä, että isäni pitää sinua täällä vankina, mutta en myöskään pysty auttamaan sinua pakoon täältä vaikka haluaisin" Sanoi Miikka minulle totisena.

"No et tietenkään, olisihan se pitänyt arvata, että olet mukana tässä" Karjahdin Miikalle vihaisena.

"Ei, olet käsittänyt aivan väärin, minä halusin vain auttaa sinua" Sanoi Miikka kivahtaen kädet puuskassa.

"Argh! En jaksa kuunnella valehtelujasi, ole hyvä ja poistu!" Karjuin Miikalle raivoissani.

Miikka ei sanonut enään mitään, lähti vain ovesta ulos.

"Minähän en sinusta luovu koskaan" Sanoin hieroen samalla hellästi vatsaani.

Heräsin aamuyölllä, kun tunsin kovan supistuksen vatsassani.

"Aiiii!" Kiljuin tuskissani. Tiesin, että synnytys oli alkanut.

"Aaaaaaa!" Karjuin kovaan ääneen, sillä kivut olivat niin sietämättömät.

Pian sain pitää käsissäni, kuin kopiota isästään. Päätin antaa pojalle isänsä mukaan nimeksi Joonas. Joonaksella oli vihreät silmät aivan kuin isällään ja meidän molempien hiustenväri.

"Voi kun Joona eli isäsi olisi täällä meidän kanssamme" Kuiskasin Joonaksen korvaan halaten tätä samalla hellästi.

Pian Carl astui sisään huoneeseen unisena.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?!?!" Huudahti Carl minulle vihaisena.

Pian hän kuitenkin heltyi nähdessään sylissäni pienen vauvan.

"Ooh, vauva on siis syntynyt" Sanoi Carl iloisena.

Carl oli unohtanut ostaa pikkuiselle Joonakselle kehdon, joten käytin hyllyä hetken aikaa kehtona ja laitoin Joonaksen sinne.

"Sinähän et vauvaani vie!" Karjuin Carlille naama punaisena.

"En minä ole vauvaasi nyt viemessä, haluisin vain pitää häntä hetken aikaa sylissäni" Sanoi Carl minulle hieman surullisen näköisenä.

Epäilin pitkän tovin, mutta lopulta otin Joonaksen hyllystä ja annoin hänet varovasti Carlille.

"Voi, hän on aivan samannäköinen, kuin eräs tuntemani vauva" Leperteli Carl iloisesti Joonakselle.

Pian Carl ojensi Joonaksen takaisin minulle.

Laitoin Joonaksen nukkumaan.

"Olen päättänyt, että saat olla lapsesi kanssa vielä kaksi päivää, mutta sen jälkeen saat luvan lähteä. Et sinä ole valmis ottamaan vastuuta tuon ikäisenä pienestä vauvasta" Sanoi Carl totisena.

"Etkö sinä tajua!?! En halua kahta päivää, haluan hänet elämääni pysyvästi ja olen takuu varma, että pystyn hoitamaan häntä ihan yhtä hyvin, kuin sinäkin"

"Hah hah, epäilen väitettäsi todella, mutta jos sinulle ei kaksi päivää käy, voit lähteä saman tien" Sanoi Carl minulle ilkeästi naurahtaen. Carl lähti ovesta ulos.

"Argh!" Karjahdin raivosta ja aloin pian itkemään.

Myöhemmin päivällä Miikka tuli huoneeseeni.

"Isäni antoi sinulle luvan käydä ulkona, mutta valvotusti eli minun seurassani" Sanoi Miikka hymyillen ystävällisesti.

"Ahaa" Sanoin hämilläni, mutta otin tarjouksen vastaan.

Ulkona haistelin raikasta luonnon tuoksua.

Luonnon tuoksuttelun jälkeen aloin puhaltelemaan kukkia.

Näin, myös ulkona ensimmäistä kertaa kartanon kokonaan.

Myöhemmin oli pikkuisen Joonaksen syntymäpäivä.

"Puhalletaanpa kynttilät yhdessä" Sanoin Joonakselle hymyillen.

Näin komea poika Joonaksesta tuli. Ilmetty isänsä.

"Hyvää syntymäpäivää pikku Joonakseni" Sanoin Joonakselle iloisella äänellä.

Aloin opettamaan Joonasta kävelemään.

"Noin, sehän menee jo hienosti" Sanoin Joonakselle hymyillen.

Myöhemmin pistin Joonaksen nukkumaan uuteen kehtoonsa, jonka Carl oli ostanut.

Pian Carl tuli huoneeseen.

"Olen pahoillani Gabrielle, mutta nyt on kulunut kaksi päivää" Sanoi Carl minulle totisena.

"Ei!!!! Sinähän et minua lapseni luota vie ilman tappelua!" Karjuin nyrkki valmiina.

"Arvasin ettei tästä tule helppoa, mutta minä olin varsin avokätinen, kun annoin sinun olla täällä vielä kaksi päivää, mutta nyt aika on mennyt ja sinun on lähdettävä!" Huudahti Carl vihaisena.

"Miksi teet tämän minulle? Olen menettänyt äitini ja nyt minun pitäisi menettää lapseni? Mitä minä olen sinulle tehnyt, että ansaitsen tämän" Huudahdin kyyneleet silmissäni.

"Et sinä ole mitään tehnyt, mutta sanotaan vaikka näin, että ajauduit väärään seuraan" Sanoi Carl minulle totisena.

"Mitä?!?! Nyt en ymmärrä" Tokaisin hämmästyneenä.

"Parempi niin, mutta joko sinä lähdet nyt itse tai minun on otettava kovemmat otteet käyttöön" Sanoi Carl vihaisen näköisenä.

"En lähde mihinkään!" Karjuin Carlille itkien.

"Niin minä vähän arvelinkin" Tokaisi Carl ja kaivoi taskujaan.

Carl otti taskustaan jotain, mutta en nähnyt mitä.

"Olen pahoillani Gabrielle, mutta pääasia on, että tiedät ettei tämä liity sinuun mitenkään" Sanoi Carl totisena.

"Mitä sinä nyt ajot!" Huudahdin Carlille pelästyneenä.

Hetken päästä Carl puhalsi minua kohti vihreää jauhetta. En ehtinyt tehdä mitään.

Ensin aloin aivastelemaan.

"Atshiuuu! Mitä sinä oikein teit minulle!" Huudahdin pelästyneenä.

Hetken päästä kaikki sumeni ja kaaduin maahan tajuttomana.

 

Miten käykään Gabriellen, entä Joonaksen? Sen saatte tietää ensi osassa, joten pistäkäähän kommenttia tulemaan kiitos! ;)