Heippa vaan kaikille! Pidemmittä puheitta, tässä teille neljäs osa ja muistakaahan kommentoida ;)

Makasin taas kerran sängyllä. Tunsin olevani kotona.

Heräsin ja nousin sängystä.

"Mitä ihmettä?! Miten minä olen joutunut tänne, omaan kotiini?" Mietin ihmeissäni, kunnes muistin kaiken ja kyyneleet alkoivat väkisin tulla silmistäni.

"Ei! Joonas, Joonas jäi taloon!" Huudahdin paniikissa.

Pian kaaduin lattialle polvilleni ja aloin itkemään suruissani.

Hieman myöhemmin rauhoituin ja menin alakerran sohvalle istumaan.

"Miten tälläistä voi käydä? Menetin vähän aikaa sitten äitini ja nyt rakkaan lapseni" Mietin mielessäni ja kyyneleet alkoivat taas tulla silmiini.

Päätin soittaa poliisille ja tehdä ilmoituksen, mutta tajusin etten tiennyt alkuunkaan, missä talo oli enkä muistanut vanhasta miehestä tai tämän pojasta juuri mitään.

Lähdin hakemaan surullisena keittiöstä vettä, kun huomasin henkilön jonka en uskonut enää ikinä tulevan taloomme.

"Aaaa! Äiti!" Huudahdin peloissani ja juoksin järkyttyneenä huoneeseeni.

Olin juuri saapunut huoneeseeni, kun äitini petasi sänkyäni hymyillen.

Kyyneleet alkoivat valumaan silmistäni ja olin taas kerran syvästi järkyttynyt.

"Ei tämä voi olla todellista, et sinä oikeasti ole siinä!" Huusin peloissani äidilleni ja pudistin päätäni.

"Kulta, tämä on todellista, minä olen todellinen ja tulin tukemaan sinua nyt, kun olet todella hukassa" Sanoi äiti minulle hymyillen.

"Olen todellakin hukassa, miksi sinä jätit meidät!" Huusin vihaisena ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

"En minä sitä päättänyt, mutta sinä pärjäät kyllä ilman minuakin" Sanoi äiti osoittaen minua hymyillen.

"No nyt, kun olet siinä haluaisin vain sanoa, että rakastin ja rakastan edelleen sinua valtavasti" Sanoin hymyillen kyyneleet edelleenkin valuen poskillani.

"Minä tiedän sen kulta ja minä rakastan sinua ja Melindaa ikuisesti. Haluan, myös sanoa, että olen todella ylpeä sinusta ja olen maailman onnellisin isoäiti" Sanoi äiti hymyillen minulle ja tämän jälkeen äitini katosi jälleen.

Päätin järjestää äidille hautajaiset pihallamme jonne en kutsunut ketään, sillä halusin olla vain yksin.

Myöhemmin en säästänyt enää kyyneleitäni ja aloin itkemään suruissani, mutta...

Olin myös valtavan onnellinen, sillä olin saanut nähdä äidin vielä viimeisen kerran.

Myöhemmin päätin lähteä tapaamaan Joonaa, sillä minun oli nähtävä hänet ja kerrottava hänelle Joonaksesta, koska emme olleet nähneet piitkään aikaan.

Koputin oveen. Minua hieman jännitti miten Joona ottaisi ensimmäisen tapaamisemme pitkästä aikaa.

Iiro tuli avaamaan oven.

"Gaby! Ei voi olla totta, olet kunnossa!" Huudahti Iiro onnellisena.

Iiro tuli halaamaan minua tuttavallisesti.

"Hienoa nähdä Gaby, missä sinä olet oikein ollut tämän koko ajan?" Kysyi Iiro minulta hämillään.

En kuitenkaan ehtinyt vastaamaan Iirolle, sillä kuulin Joonan tulevan kohti ovea.

"Taasko siellä on joku lehtimyyjä? Me emme tilaa mitään lehtiä!" Huusi Joona vihaisena kävellen kohti ovea.

Kun Joona oli päässyt ovelle, näin hänen silmiensä kostuvan kyynelistä.

"Gaby! Olet kunnossa!" Huudahti Joona todella onnellisena.

En aikaillut vaan juoksin ja hyppäsin Joonan syliin.

Iiro lähti yläkertaan, sillä hän halusi antaa meidän olla kahden.

"Voi Joona, ihana nähdä sinut!" Huudahdin, myös silmät kosteina.

"Mihin sinä oikein katosit silloin?" Kysyi Joona ihmeissään.

"No ensiksi minut kaapattiin omasta kodistani isoon kartanoon. Kartanossa asui vanha mies ja vanhalla miehellä oli meidän ikäinen poika. Olin, myös tullut niissä bileissä raskaaksi sinulle ja odotin meidän yhteistä vauvaamme Joonasta. Annoin hänelle nimen sinun mukaan" Sanoin hymyillen, mutta Joona keskeytti minut.

"Mitä ihmettä?! Olenko minä isä!" Huudahti Joona epäuskoisena, mutta samaan aikaan onnellisena.

"Olet" Sanoin hymyillen, mutta jatkoin juttuani.

"Siellä kartanossa jouduin olemaan koko raskauteni ajan ja sitten, kun Joonas syntyi, sain olla hänen kanssaan kaksi päivää, mutta sen jälkeen en muista enää mitään. Taisin mennä tajuttomaksi ja seuraavan kerran heräsin kotonani ja Joona, meidän pieni taaperomme jäi sinne kartanoon!" Huudahdin surullisena ja kyyneleet alkoivat taas valumaan pitkin poskiani.

"Mitä!? Kuinka joku voi tehdä tuollaista, kaapata nyt tuntemattoman lapsen!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Niin" Vastasin itkien.

"Voi kulta, mitä sinäkin olet joutunut kestämään!" Raivosi Joona, mutta otti minut pian halaukseensa ja tunsin taas olevani turvassa.

"Kulta, yritetään nyt rauhoittua ja mietitään" Sanoi Joona päättäväisesti.

"Muistatko yhtään mitään?" Kysyi Joona mietteliäänä.

"Hetkinen! Nyt minä muistan! Vanhan miehen nimi oli Carl Von Metsä!" Huudahdin innoissani, koska olin muistanut vanhan miehen nimen, vaikka aikaisemmin en muistanut.

"Mitä!?! Eihän se voi olla mahdollista! Huudahti Joona hyvin järkyttyneenä ja meni istumaan olohuoneen sohvalle, seurasin Joonaa ihmeissäni, mutta päätin olla kysymättä mitään.

Joona istui vihaisen näköisenä sohvalle.

"Ei voi olla totta!" Huudahti Joona ja nousi nopeasti sohvalta ylös.

"Minä tiedän kuka Carl Von Metsä on, hän on isäni!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Mitä!?! Sehän siis tarkoittaa, että..." Sanoin järkyttyneenä, mutta Joona keskeytti minut.

"Aivan! Hän ei kaapannut tuntematonta lasta vaan lapsenlapsensa!" Huudahti Joona vihaisena.

"Emme ole olleet puheväleissä moniin vuosiin, joten hän varmasti ajatteli, etten antaisi hänen tulla katsomaan lastenlastaan, joten hän päätti omalla tyylillään kaapata Joonaksen!" Huudahti Joona raivoissaan.

"Nyt varmaan tajuat, miksen ole puheväleissä isäni kanssa! Meidän on lähdettävä hänen kartanolleen!" Huusi Joona päättäväisesti ja samaan aikaan vihaisena.

"Ei hän varmaan enää kartanossa ole" Sanoin totisena.

"Isäni ei ole pakenevaa tyyppiä, joten uskon hänen olevan vielä kartanossa, mutta kysymys on, onko Joonas yhä siellä!" Huudahti Joona vihaisena.

"No lähdetään ottamaan asiasta selvää!" Huudahdin takaisin ja niin lähdimme kohti Carl Von Metsän kartanoa.

 

Tähän loppui osa 4 :) Toivottavasti piditte ja muistakaahan laitella kommenttia kiitos! ;)